Missä olet korkeakouluyhteisö?

Missä olet korkeakouluyhteisö?

Tampere 3 -prosessissa on kevään aikana pohdittu päät puhki rakenteita, luotu visioita ja perustettu näitä varten työryhmiä. Huomion keskipisteenä on pääasiassa ollut se, miltä mahdollinen uusi superkorkeakoulu näyttäisi tutkintojen, tutkimuksen, tukipalvelujen ja hallinnon näkökulmasta.

Kohtalaisen kiireisellä aikataululla etenevessä selvitystyössä on luonnollista, että huomio keskittyy sellaisiin detaljeihin kuin tutkintorakenteet. Superkorkeakoulun tulevien jäsenten näkökulmasta olisi ehkä kuitenkin tarpeen pysähtyä miettimään myös sitä, mikä on yhdistymisvisioiden sisällöllinen anti. Miten varmistetaan, että uuden kuvitteellisen korkeakoulun yli 30 000 opiskelijaa ja useampi tuhat henkilökunnan jäsentä löytävät oman paikkansa uudesta yhteisöstä? Miten sulautuvat yhteen teknillisten, yhteiskuntatieteellisten, sosiaali- tai terveystieteiden erilaiset kulttuurit ja toimintatavat? Miten noin valtavasta joukosta ylipäätään rakennetaan yhteisö, yhteisöllisyydestä puhumattakaan?

Kysymys kolmen korkeakoulun yhteisöstä ja sen synnyttämisestä on kiusallinen, sillä se nostaa vääjämättä esiin myös muita valuvikoja Tampere 3 -prosessissa. Nopeasti ajateltuna kun voisi olettaa, että yhteistä korkeakoulua ei rakenneta setämiesten hyväntahtoisilla visioilla vallitsevasta ympäristöstä piittaamatta. Jos ei niin pitkälle uskalla kritiikissään lähteä, voi kohtuullisen varmana tietona kuitenkin esittää, että uusia yhteisöjä ei luoda heittämällä pussiin sopiva määrä teekkareita sekä humanisteja, ravistamalla ja toivomalla parasta. Korkeakouluyhteisö on jo nykyisellään suhteellisen valju käsite. Uutta merkityssisältöä ei taatusti luoda tyhjästä superkorkeakoulussakaan, vaikka olisi kuinka jalot tarkoitusperät. Siihen tarvitaan ainakin rakenteiden muutosta, osallisuutta ja jonkin verran ihan sitä hyvää tahtoakin.

Keskustelun avaamiseksi ajattelin pohtia kuvitteellisen superkorkeakouluyhteisön potentiaalia erityisesti opiskelijanäkökulmasta, kuinkas muuten kuin SWOT-analyysin avulla.

Vahvuudet:

Uuden superkorkeakoulun vahvuuksia olisi todennäköisesti sen monimuotoisuus. Kun vanhoista asioista yhdistellään uusia, voidaan kätevästi luopua toimimattomista käytänteistä ja ottaa käyttöön parhaat tai mikä parasta, luoda täysin uusia. Vahvuudeksi luettakoon myös jo valmiiksi hyvä yhteistyö eri korkeakoulujen ja opiskelija-aktiivien välillä.

Heikkoudet:

Juhlapuheissa tai viimeistään valmistumisen koittaessa tykätään usein korostaa korkeakouluyhteisöä, josta ponnistavat niin nuoret tutkijanalut kuin hieman varttuneemmatkin tieteentekijät. Käytännön arjessa koko korkeakoulujäsenistön kattava yhteisö loistaa kuitenkin poissaolollaan. Osuva esimerkki tästä lienee tänä keväänä voimaan astunut sähköpostiuudistus, jossa opiskelijoiden ja henkilökunnan sähköpostiosoitteet erotettiin toisistaan, jottei kukaan vaan erehdy kontaktoimaan opiskelijaa henkilökunnan jäsenenä tai päinvastoin. Korkeakoulut eivät nykyisellään ole muutenkaan sellaisia kohteita, joihin opiskelija ensisijaisesti samaistuisi tai joiden leimaa he erityisellä ylpeydellä kantaisivat vuosikausia valmistumisen jälkeen. Korkeakoulut ovat olemassa ensisijaisesti tutkinnon suorittamiseen liittyviä päämäriä, eivät yhteisöjä varten.

Mahdollisuudet:

Opiskelijanäkökulmasta superkorkeakoulun mahdollisuudet liittyvät sen tarjoamiin uusiin kiinnittymisen paikkoihin. Jos koneteekkari ei samaistu kaltaisiinsa Hervannassa, voi hän etsiä viiteryhmäänsä vaikkapa Kaupista. Jo pelkästään Tamyn piirissä toimii n. 80 erilaista yhdistystä ainejärjestöistä harrasteyhdistyksiin. Kun tähän lisätään TTYY:n ja Tamkon piirissä toimivat järjestöt, puhutaan jo varmasti kolminumeroisesta luvusta.

Uhat:

Superkorkeakoulun suurin uhka yhteisöllisyyden näkökulmasta on prosessi itse. Valtavalla kiirellä ja vähäisellä tiedonjaolla ei paranneta yhteisön jäsenten kokemusta kuulluksi tulemisesta tai osallisuudesta. Uutta yhteisöä muodostaessa on välttämätöntä antaa itse yhteisöllekin ääni. Toinen, ehkäpä se kaikkein huolestuttavin, ukakuva liittyy suunnitelmissa oleviin tutkintorakenteisiin ja vallitsevaan poliittiseen ilmapiiriin, jossa keppi viuhahtaa heti, kun kehtaa ajatellakin opintoputkesta poikkeamista. Mitä lyhyemmäksi ja rajatummaksi opiskelijan opiskeluaika käy ja mitä tiukemmat opiskeluun liittyvät ehdot ovat, sitä vähemmän jää aikaa aktiviteetteihin, joiden kautta yhteisöllisyys normaalisti muodostuu. Tämä näkyy jo nyt aktiivijäsenten ja vapaaehtoisten vähenemisenä järjestöissä. Jos korkeakoulukaan ei kykene tarjoamaan kiinnittymisen paikkoja, ollaan melko heikoilla jäillä yhteisöllisyyden lisääntymisen tai edes nykyisellään säilymisen kanssa.

Ajatus yhteisön merkityksestä yhdistymisprosessin yhtenä perusjalkana ei ole täysin tuulesta temmattu. Kolmannes korkeakouluopiskelijoista ei YTHS:n terveystutkimuksen mukaan (2012) tuntenut kuuluvansa mihinkään yhteisöön, vaikka mukaan laskettiin sellaisetkin viiteryhmät kuin oma vuosikurssi, laitos, graduryhmä tai ainejärjestö. Tässä on jokaisella korkeakoululla peiliin katsomisen paikka. Toimivan yhteisön rakentaminen superkorkeakoulussa vaatisi radikaalia näkökulman vaihtamista ja täysin uusien toimintatapojen omaksumista lähtien siitä, keiden katsotaan aidosti olevan osa korkeakouluyhteisöä. Kolmasosa superkorkeakoulun opiskelijoista tarkoittaisi yli 10 000 henkilöä. Se on liian paljon voimavaroja hukattavaksi.

Laura Talvitie
Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan
sosiaalipoliittinen asiantuntija

Vastaa

Tilaa uutiskirje

Service office

Yliopistonkatu 60 A 2. floor, 33100 Tampere
puh. +358 44 361 0210
e-mail: tamy@tamy.fi
karttalinkki

Office is closed from 12.6. to 31.7.
Open from 1.8. 9-11 and 12-16

Takaisin ylös