Rautalankaa avoimuudesta ja osallistavuudesta

Rautalankaa avoimuudesta ja osallistavuudesta

Yksi monista somekommenteista Tampere3:een liittyvästä henkilöstön keskustelutilaisuudesta eiliseltä:
”Yliopiston johto katsoo, että homman läpiviemiseksi on ihan kriittisen tärkeää saada henkilöstö ja opiskelijat sitoutettua projektiin mukaan.
No, keskustelutilaisuudessa ei myönnetä puheenvuoroa opiskelijoille, ”koska henkilöstön tilaisuus”. Hallinnon työntekijä kysyy opiskelijoiden puolesta, että koska järjestetään vastaava tilaisuus opiskelijoille. Puhetta johtava hallintojohtaja ei vastaa kysymykseen vaan toteaa lakonisesti: ”Jos ei muita kysymyksiä tule niin päätän tämän keskustelun.
Miten sitouttaminen meni noin niin kuin omasta mielestä?”
Tänään Aviisissa asiaa kommentoivat sekä hallintojohtaja Lintunen että vararehtori Melin. Kyse ei heidän mukaansa ole pahantahtoisuudesta tai pyrkimyksestä sulkea ketään ulkopuolelle, etenkin kun valmistelutyö on vasta nyt oikeasti alkamassa. Opiskelijoille voidaan kuulemma ehkä jopa järjestää tiedotustilaisuus asiasta päättävien hallitusten kokousten jälkeen.

Ah, avoimuus ja osallistavuus. Aikamme muoti-ilmauksia, joita juhlapuheissa toistetaan kyllästymiseen asti ja jotka konkreettisessa toiminnassa ohitetaan vähän väliä. Riippumatta johdon tarkoitusperistä eilinen on mielestäni malliesimerkki epäonnistuneesta viestinnästä tärkeässä asiassa. Vääntäkäämme rautalankaa:

Avoimuudesta on kyse silloin, kun ollaan valmiita kertomaan ja myös kerrotaan prosessin kulusta, syistä, tavoitteista, sen toteuttajista ja aikatauluista ihmisille, joita asia koskee (Tampereen yliopiston tapauksessa henkilökunnalle ja opiskelijoille). Yhteisön osallistumisen mahdollisuudet taas ovat todellisia silloin, kun tämän tiedon pohjalta yhteisön jäsenet ja heitä edustavat tahot pääsevät osallistumaan päätöksentekoon ja valmisteluun siellä, missä asioita oikeasti valmistellaan (tällainen ei ole esimerkiksi intra-alusta, jolle kirjoitettujen kommenttien loppusijoituspaikasta ei kellään ole takeita) ja päätökset todellisuudessa tehdään (eli päätetään erilaisten vaihtoehtojen väliltä, ei siunata jo muualla tehtyjä päätöksiä). Yliopistolaki määrittelee yhteisön 4 §:ssä näin: ”Yliopistoyhteisöön kuuluvat yliopiston opetus- ja tutkimushenkilöstö, muu henkilöstö ja opiskelijat.”

Avoimuutta ei ole se, että yliopistoyhteisö (mukaanlukien hallitus) lukee päivän lehdestä, että on päätetty perustaa yksi yhteinen korkeakoulu, oli kyseessä tiedotusmoka tai ei. Tai se, että yliopiston hallitus päättää kerta toisensa jälkeen epämääräisesti ”jatkaa käynnistynyttä prosessia” ilman sen kummempia julkilausuttuja speksejä keskeisistä kysymyksistä, tietoa prosessin suunnasta tai periaatteista. En laskisi avoimuudeksi myöskään sitä, että pääosa tiedotuksesta tapahtuu intrassa, jota suuri osa yhteisöstä ei edes käytä. Enkä etenkään sitä, että julkisesti ”mennään sisältö edellä, ei rakenteet”, mutta samanaikaisesti rakenteita lobataan hallitusneuvotteluissa ja ministeriössä.

Osallistumisen mahdollisuudet eivät ole todellisia, jos tilataan selvitys (jonka muodosta, tarkoituksesta ja toteutuksesta ei edes hallitus käy toteuttajan kanssa kunnollista keskustelua) yksittäiseltä ihmiseltä, jonka tekemä ”raportti” ilmestyy kuukausien jälkeen powerpoint -slideinä ja jota varten ei ilmiselvästi ole jututettu esimerkiksi yliopistoyhteisön keskeisiä tahoja. Yhteisön osallistamista ei ole se, että tutkintoja miettivissä ryhmissä ei ole yhtään opetushenkilökuntaa (yksiköiden johtajia en laske henkilökunnan edustajiksi). Eikä se, ettei alatyöryhmien (ainoiden muusta kuin keskushallinnon väestä koostuvien työryhmien) raportteja julkaista eikä niissä esiin tulleita ristiriitaisia(kin) näkökulmia kirjata julkistettuihin raportteihin. Osallisuutta ei luo myöskään se, että henkilöstöjärjestöjen yhteistä kokousta ilkutaan julkisesti ”kapinakokoukseksi” johdon toimesta.

Ja mikä älyttömintä – asiat voisi myös tehdä toisin. Ihan oikeasti voisi. Prosesseja, myös isoja muutosprosesseja voi johtaa niin, että niissä oikeasti otetaan käyttöön yhteisön voimavarat ja saadaan porukka mukaan tekemiseen. Ja koska kukaan ei pakota tai painosta tamperelaisia korkeakouluja (prosessi ei ole tällaisenaan mikään ministeriön salajuoni, vaan ihan ite keksitty juttu), toiminnan tapa voitaisiin ihan itse myös valita, jos niin haluttaisiin. Epäonnistumisissa ei voi myöskään olla kyse palautteen puuttesta tai yksipuolisuudesta, koska sitä on monien tahojen toimesta annettu kiltisti, rakentavasti, naamatusten, julkisesti, rumasti ja röyhkeästi – ilmeisen tuloksettomasti.

Ja miksi sitten avoimuutta ja osallistumista? Ei tarvitse mennä keloihin autonomisesta yliopistosta tai yliopistodemokratiasta (vaikka niihinkin olisi syytä välillä kunnolla paneutua). Yksinkertaisimmillaan, jos halutaan tehdä jotain niinkin kunnianhimoista kuin uuden tyyppistä korkeakoulua, jossa tutkimus kukoistaa ja opiskelijat oppii innolla, siihen tarvitaan mukaan todellisen työn tekijöiden (eli henkilökunnan ja opiskelijoiden) kiinnostus, halu ja motivaatio.  Ainoa mitä henkilökunnan ja opiskelijat ohittavalla prosessilla saadaan aikaan, on ihmiset vihaisiksi ja kapuloita kiinnostavan yhteistyökuvion rattaisiin. Niinpä sen sijaan, että tästä(kin) palautteesta loukkaannutaan tai vedetään hernettä nenään, suosittelisin jatkossa ottamaan yliopistoyhteisön ja -demokratian tosissaan. Ei enää hukattaisi kenenkään aikaa ja voimia prosesseista vääntämiseen, vaan päästäisiin koko yhteisön voimin oikeasti kiinni niihin sisältöihin, jooko?

Toivoo,
Veera Kaleva
opiskelija, prosessia lähempää (yliopiston hallituksen jäsenenä 2014) ja kauempaa seurannut yliopistoyhteisön jäsen

 

PS. Ennen kuin kommentoitte tätä blogia ”älä ankeuta”, ”muutosvastarinta!” tai ”miks aina pitää olla niin vaikea” -kommenttein lue nämä kolme pointtia: 1) älkää syyttäkö minua muutosvastarinnasta, koska en vastusta Tampere3 prosessia 2) älkää keskittykö yksittäisiin esimerkkeihin, koska ne ei ole tän kirjoituksen ydin 3) älkää ohittako tekstin sanomaa sillä, että pitäis ainaisen valittamisen sijaan tehdä jotain tai tarjota vaihtoehtoja. Olen istunut mm. yliopiston hallituksessa valehtelematta kymmeniä tunteja, keskustellut nätisti, yrittänyt yhdessä löytää niitä vaihtoehtoja jne. – enkä koe sen edesauttaneen prosessin demokratisoitumista juuri mitenkään.)

1 comment

  1. Petri Lintunen

    Veera,

    Erittäin hyvin argumentoitu kannanotto verbaalisesti ja sisällöllisesti.

    Petri

Comments are closed.

Tilaa uutiskirje

Palvelutoimisto

Yliopistonkatu 60 A 2. kerros, 33100 Tampere
puh. +358 44 361 0210
e-mail: tamy@tamy.fi
karttalinkki

Takaisin ylös