Ylioppilastulvasta prekariaattiin

Ylioppilastulvasta prekariaattiin

Jos riittävän toimeentulon mahdollisuuksia vailla olevat ruumiillista työtä tekevät joukot ovat yhteiskunnalle vaarallista ainesta, niin lukenut köyhälistö on paljon vaarallisempaa juuri sen vuoksi, että sen katse on terävämpi ja ajatus valppaampi.

 

Näin puhui Iisakki Laati 80 vuotta sitten Sosiaalipoliittisessa yhdistyksessä pitämässään esitelmässä ”Koulunkäyneiden liikarunsaus ja sen synnyttämät ongelmat”. Laati (1892–1971) oli tunnettu journalisti, virkamies, opettaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja – todellinen yhteiskunnallisten asioiden monitaituri kuten nykyisetkin akateemiset asiantuntijat.

Loikka Laatin kuvailemasta 1930-luvun köyhästä maatalousyhteiskunnasta nykypäivään on pitkä, mutta huoli työstä, säädyllisestä toimeentulosta ja nuorten tulevaisuudesta pysyy. Laatin näkemys voisi olla kirjoitettu vuonna 2016.

Nykypäivän vastine Laatin herättelemälle keskustelulle on prekariaatti, jota on kutsuttu uudeksi vaaralliseksi luokaksi. Prekarisaatio viittaa sosiaalisten turvamekanismien rapautumiseen sekä toimeentulon epävarmuuteen ja haurastumiseen.

Keskustelu prekariaatista osuu monella tapaa ajan hermoon. Perinteinen luokkajako työväestön, keskiluokan ja yrittäjien välillä ei ole menettänyt merkitystään, mutta tämänkaltainen kategorisointi ei enää kuvaa parhaimmalla mahdollisella tavalla yhteiskunnallisia jakolinjoja.

Prekaarin työn piirteet eivät katso ammattiasemaa tai työn sisältöä. Korkeasti koulutettu asiantuntija tai ahkera yrittäjä voi kohdata toimeentulon sirpaleisuutta ja epävarmuutta.

Työn epävarmuudessa sinänsä ei ole mitään uutta. Suomalaiset ovat aina tiedostaneet työelämän eriarvoisuudesta kumpuavat luokkaerot. Jo kauan ennen prekariaattia puhuttiin ”kaulusköyhälistöstä” eli pienipalkkaisesta konttoriväestä ja ”ryysyporvareista” eli köyhistä valkoisista erotuksena ”punaporvareiksi” kutsutuista rikkaista punaisista.

Prekariaattikeskustelun ytimessä olevat pätkätyötkään eivät ole uusi ilmiö. Vaihtuvat, lyhytaikaiset ja satunnaiset työsuhteet olivat tavallisia vielä 1950- ja 1960-luvuilla. Esimerkiksi satamissa työsuhteet olivat sotien jälkeisinä vuosina usein päivän mittaisia.

1960-luvulla metalli- ja telakkateollisuudessa työvoimaa vuokrattiin yrityksille reppufirmoiksi kutsuttujen välitystoimistojen kautta – usein kurjin työehdoin. 1970-luvun alussa ay-liike pani stopin tälle riistolle.

Myös valtiolla on ollut näppinsä pelissä pätkätyömarkkinoilla. Työttömien pakkotyöllistäminen, kansankielellä niin sanottu lapiolinja, oli tavallista toisen maailmansodan jälkeen. Työttömyystöinä rakennettiin muun muassa rauta- ja maanteitä ja perattiin metsää ennen kuin ”rahalinja” säädettiin ainoaksi työttömyysturvan muodoksi vuonna 1971.

Erilaiset epätyypilliset työsuhteet nousivat uudelleen julkisuuteen 1990-luvun loppupuolella, jolloin määräaikaisissa työsuhteissa oli enimmillään 18,4 prosenttia palkansaajista. Tuolloin laman seurauksena ennätyslukemiin noussutta työttömyyttä hoidettiin aktiivisella työvoimapolitiikalla. Sittemmin määräaikaisten työsuhteiden osuus kääntyi lievään laskuun, mutta käsitys pätkätöiden muuttumisesta uudeksi normiksi jäi elämään.

Entä miten vuonna 2009 Suomeen rantautunut globaali finanssikriisi on heijastunut työmarkkinoille? Työttömyys ja sen keston pidentyminen lienee ikävin seuraus edelleen jatkuvasta talouden alavireestä. Sen sijaan työpaikkansa säilyttäneillä palkansaajilla tilanne on pysynyt yllättävän stabiilina.

Kollegani Satu Ojalan kanssa analysoimieni tilastojen mukaan palkkatyö on nykyisin suurin piirtein yhtä epävarmaa tai prekaaria kuin 1980-luvulla. Työsuhteiden keskimääräinen kesto ei ole lyhentynyt ja pätkätöidenkin osuus on jo pitkään pysytellyt vakaana. Nykyisessä työelämässä on paljon parannettavaa, mutta moni asia on edelleen hyvin, ellei paremminkin kuin ennen, ainakin työpaikkansa säilyttäneiden näkökulmasta.

Mitä voimme oppia historiasta? Ainakin sen että muutos on luonnollinen osa työmarkkinoiden dynamiikkaa. Varmaa on vain se, että jokainen sukupolvi ehtii työuransa aikana näkemään talouden nousuja ja laskuja sekä kamppailemaan oikeuksistaan.

 

Pasi Pyöriä

Kirjoittaja toimii sosiologian yliopistonlehtorina Tampereen yliopiston yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä. Hän johtaa Työsuojelurahaston rahoittamaa hanketta Talouskriisit, työhyvinvointi ja työurat.

 

Kirjallisuutta

Anttila, Anu-Hanna & Suoranta, Anu toim. (2007). Pärjäämisen ajat – horjuvat työt. Jyväskylä: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Väki voimakas 20.

Laati, Iisakki (1936). Koulunkäyneiden liikarunsaus ja sen synnyttämät ongelmat. Sosiaalinen Aikakauskirja 1(2): 65–79.

Pärnänen, Anna (2015). Työn tekemisen tavat 2000-luvulla – tapahtuiko rakenteellisia muutoksia? Työelämän tutkimus 13(3): 242–250.

Pyöriä, Pasi & Ojala, Satu (2016). Nuorten työasenteet puntarissa – eroaako Y-sukupolvi edeltäjistään? Yhteiskuntapolitiikka. Ilmestyy.

Pyöriä, Pasi & Ojala, Satu (2016). Prekaarin palkkatyön yleisyys: liioitellaanko työelämän epävarmuutta? Sosiologia. Ilmestyy.

Standing, Guy (2011). The Precariat. The New Dangerous Class. London: Bloomsbury.

Sutela, Hanna & Lehto, Anna-Maija (2014). Työolojen muutokset 1977–2013. Helsinki: Tilastokeskus.

 

Tilaa uutiskirje

Palvelutoimisto

Yliopistonkatu 60 A 2. kerros, 33100 Tampere
puh. +358 44 361 0210
e-mail: tamy@tamy.fi
karttalinkki

Takaisin ylös